perjantai 30. tammikuuta 2015

Autiomaa, autiomaa, aurinko tulta ja purppuraa!

Bolivian raja.

Eilen palasimme neljan paivan nettipimennosta. Oli muuten, ainakin aluksi, lansimaalaiselle omituista. Senkin olin jopa unohtanut, etta viestien lahettamiseen ei tarvitse aina nettiyhteytta, vaan myos tekstiviestiominaisuus on olemassa. Tosin korkeimmilla aroilla ei tamakaan tieto rakkausikavassa helpottanut.


Ensimmainen paiva:

Matkamme alkoi maanantaiaamuna kello 8. Pieni bussi vei meidat Bolivian rajalle, jonne matkaa oli vajaa tunnin matka. Rajalla hoidimme pakolliset maahantulo-asiat ja ryhmamme jakautui kahteen kuudelle hengelle tarkoitettuun jeeppiin. Bussissa olimme ehtineet tarkastaa ryhmalaiset lapi ja otimme paalta parhaimmat: kaksi saksalaista ja yksi brasilialainen saivat matkakumppaneikseen yhden suomalaisen ja toisen suomalais-brasilialaisen.

Matkakumppanuuden jarjestelya.

Ensimmaisena paivana naimme monta laguunia: valkoisen (Blanca), vihrean (Verde.. joka ei ollut tuulettomuuden takia vihrea) seka Varikkaan (Colorada). Ajaa hurruutimme myos "Dalín autiomaan" ohi ja kun kuskilta myohemmin kysyimme missa tama autiomaa on niin: "juuri se, missa kivet pisti esiin hiekasta." Ei siis kuvia siita, harmi, Dalí kun on lemppariartistini ollut jo vuosikaudet. Emme voineet myoskaan valttya geyshireilta ja niilta lammikoilta, missa edellisessa kirjoituksessani lammittelin. Espanjaksi tama on "agua termal". Laguna Colorada oli kaikkein korkein paikka mihin paivan aikana menimme, 4500 metria merenpinnan ylapuolella. Yommekin vietimme yli 4300 metrissa.








Vuoristotaudin oireilta valttyy parhaiten apteekista saaduilla laakkeilla, rauhallisuudella (ei mitaan turhaa hillumista!), vedenjuonnilla ja kokalla. Tietenkin myos silla etta totuttautuu korkeuteen hiljakseen. Kokalehtien sailominen poskessa ei saa aikaan mitaan hulluja trippeja, vaan vain auttaa korkeuden aiheuttamiin oireisiin. Itsellani pysyi oireet melkein minimissa: karsin jyskyttavasta paansarysta valilla, hengittaminen oli paikka paikoin raskasta, sormet ja leukaperat alkoivat puutua ja parina yona herasin jalkapohjien jomotukseen. Vaikka jomotus oli tuskallista, sain onneksi unen paasta uudestaan kiinni.

Saksalaisten kanssa ja taustalla meidan "selfie man" -brassi.

Mutakylpyyn?



Laguna Colorada ja sen flamingot.


Onneksi olimme varustautuneet retkeen oikeanlaisesti. Kylmin kausi on silloin kun Suomessa oli syksy, mutta fleece, pipo, hanskat, windstopper-takki ja tekninen aluskerrasto olivat kovassa kaytossa. Vaikka muuten ulkona olisi ollut lammin, tuuli kavi valilla hurjana paalle.

Retkeen kuului aamupala, lounas ja paivallinen. Meikalainenkin sai hyvin itsensa ravittua. Ensimmaisena paivana oli varsinkin niissa olosuhteissa erittain maittavaa kasviskeittoa, spagettia ja tomaatti-herkkusienikastiketta.


Alien worshipping.


Toinen paiva:

Olimme varustautuneet hyvin myos valipalojen suhteen. Ensimmaisena paivana sekoitin mansikanmakuista proteiinijauhetta vesi-cola-mixiin ja aamulla proteiini meni kurkusta alas teen muodossa. Ylimaaraiset myslipatukat ja seitan-snackit kassissa tekivat Esmeraysta onnellisen aamupalailijan.



Ensimmainen pysakkimme oli paikassa, jossa oli "puun muotoisia kivia". Siella innostuimme brassi-Silvion kanssa kiipeamaan eraan kivimuodostelman paalle. Kylla muuten hapotti.





Matkan miellekkyys on hyvin sattumanvaraista. Miellekkyyteen vaikuttaa kuski, matkaseuralaiset ja saa. Meilla kaikki sattui olemaan hyvin. Kuuntelimme mp3-soittimesta ja puhelimista musiikkia stereon kautta ja hassuttelimme aina kun emme nukkuneet. Kuskimme Ronal joutui valilla tayttelemaan auton renkaita kasivoimin.


Pumppaajat ja meikan sormi.


Bongaa pupu.



Lounaspysakki.

Kikherneet karrasin Argentiinasta. Muut oli evaksia retken puolesta.

I am from Finland but I refuse to freeze.

Vicunas.

Cave man.


Jaimme mutaan kiinni.

Ensimmaisena iltana kaikki toisen jeepin kolme brasilialaista alkoivat korkeuseron takia oksennella, joten heita lahdettiin kiikuttamaan alemmas. Taman takia eras kuherteleva chilelainen pariskunta tuli autoomme toisena aamuna. Paivalla tapasimme eraassa kylassa toisen jeepin ja annoimme pariskunnan takaisin omalle, jo paremmin voivalle, porukalleen.



Quinoa-viljelma.

Toisen yon vietimme alle neljassa kilometrissa eraassa bolivialaisessa kylassa. Siella paasimme suihkuun toisin kuin ensimmaisessa yopaikassa. Tosin ei suihkua muutenkaan rahjaisena matkustellessa ehdi kaivata. 

Kolmas paiva:


Ronal jalleen tositoimissa.

Koska rengaiden tyhjentely ja kasin pumppailu seka mutaan juuttuminen ei ilmeisesti riittanyt, autostamme puhkesi rengas. Kaytimme renkaanvaihtoajan pissataukoiluun hyvin autiossa, suolasta rakennetussa hotellissa. Ronal oli renkaansa kanssa jo valmis kun palasimme. On selvastikin vaihtanut renkaita ennenkin..



Kolmantena paivana ajoimme suoraan Salar de Uyuniin. Sateitten takia jouduimme vahan kiertamaan ja kaymaan Salarin reunalla. Salar de Uyuni on maailman suurin suolatasanko. Aikoinaan sen paikalla oli valtava Minchinjarvi (noin 43 000 neliokilometria), mutta jarvi alkoi pienentya ja jaljelle jai muutamia pienia, laskujoettomia suola- ja aavikkojarvia. Kun vesi haihtui, jaljelle jai valkoinen kerrostuma, joka muodostuu kipsista ja vuorisuolasta. Alueen ilmasto on puolikuiva, mutta sadekauden aikana joulu-maaliskuussa suolakerrostumia peittaa paikoitellen matala suolavesikerros. Nain myos meidankin tapauksessa.

Fun facts: Salar de Uyunin alueella arvioidaan olevan noin 10 miljardia tonnia suolaa, jota louhitaan keskimaarin 25 000 tonnia vuodessa lahinna ruokateollisuuden kayttoon. Vuorisuolan ja kipsin lisaksi autiomaassa on mahdollisesti jopa puolet maailman litiumvarannoista.




Hanna yritti vaistaa hyppimisen aiheuttamia suolaloiskuja.

Taa on just tata.




Yksi vessoistamme: takapiha.



Tapasin japanilaisia kuuroja.




Ehdin ihastua matkalla hyvin moneen katukoiraan.

Salar de Uyunista ei kaynyt matka kuin enaa takaisinpain. Ensimmainen pysakkimme, junien hautausmaa (Cementerio de trenes).







Auton- ja kuskinvaihdon teimme Uyunin kaupungissa. Siella odottelimme 1,5 tuntia ja kaytimme ajan hyodyksi kiertelemalla vahan. Hyvin vahan. Samalla sanoimme heipat Silviolle, joka ei tulisi takaisin Chileen.


Koka-kaljaa.



Neljannen yon jalkeen herasimme viidelta aamulla ja kiiruhdimme rajalle. Hostellissamme olimme takaisin ennen kello kahtatoista paivalla. Otimme hyvin paljon kuvia Silvion kameroilla seka Marian (saksalainen) jarjestelmakameralla. Aion jossain vaiheessa rajayttaa blogini kunnon kuvaplajayksella. Silviolla on matkaa kuitenkin jaljella viela kolme viikkoa ja saksalaisilla puolitoista kuukautta. No rush, just chill. 

Talla hetkella istun San Pedro de Atacamassa hostellin aulassa. Tanaan ja huomenna on pari retkea tiedossa. Missasimme tahtiretkemme, koska eilisilta ei ollut saan puolesta suotuisa. Harmi. Olen lukenut paljon siita miten hienolta avaruus nayttaa autiomaasta kasin. Tanaan on taysikuu, joten seuraava mahdollinen retki tahtitaivaan toljotteluun on vasta ensi viikolla. Maanantaina jatkamme kuitenkin matkaa maan paakaupunkiin. Seuraavaan kertaan, adiós, hasta luego.