lauantai 10. elokuuta 2013

my story: ahdistuneesta syömishäiriöisestä salitreenaajaksi


Pikkusiskoni patisti minnuu kirjottammaan oman liikuntatarinani: missä olin, missä olen ja mihin olen menossa. Mikäpä jottei! Olenkin tässä viime aikoina läiskinny vaan kuvia, jotta nyt voisi puolestaan olla tekstiä enempi. Koska olen (yleisesti ottaen) loogisen ajattelun ihminen, ja sen lisäksi kronologiaan mieltynyt, voisin hypätä tästä hetkestä kymmenen vuotta taaksepäin. Syömishäiriöni on säädellyt elämääni jo armon vuodesta 2000 (abouttirallaa), mutta yritän olla paneutumatta siihen tässä kirjoituksessani. Joitain mainintoja siihen suuntaan saattaa luonnollisestikin tulla.

16-vuotiaana.
17.

Vuonna 2003 olin 16-vuotias ja aloittamassa lukiossa toista vuottani. Olin epävarma itsestäni, niin kuin ikkääni kuuluikin. Epävarmuutta toi perus-kriisen lisäksi utuisuus seksuaalisessa suuntautumisessani. Halusin liikkua, mutta en uskonut itseeni. Kaverin kanssa kokkeiltiin cheerleading-treenejä. Siellä sujui hyvin, mutta takas en ennää uudestaan uskaltautunut. Haaveilin aikuisbaletti-tunneista. En mennyt. Halusin pelata jalkapalloa, edes harrastelijaporukassa. Ei. Kävin uimahallin salilla kerran kaverini kanssa. Häpesin rumia ja huonoja vaatteitani, en ymmärtänyt laitteista mitään ja ällötti. Melkeen ainoa hyväksymäni liikuntamuoto tuolloin oli uiminen, jota pystyin onneksi tekemään vedessä, piilossa muitten katseilta. Pahinta oli kävelymatka saunasta altaaseen, mutta taitavampi pystyi sen matkan luikkimaan kuin salainen agentti. Uimisessakin suoritin korvat naksuen: viimeksi uin 3500 metriä, nyt täytyy uida ainakin 4000.

2006.


Vuonna 2006 alotin opinnot ammattikorkeakoulussa ja ostin jumppakortin. Inhoan sannaa "jumppa", mutta tässä tilanteessa kyse oli tosiaan jumpasta. Päätin viimein saaha uppeen kropan ja jumppasin. Uppee kroppa tarkoitti minulle edelleen langanlaihuutta. Kävin tanssimassa ja tekemässä mammojen kanssa sivu-viereen-askeleita. Sen lisäksi olin aiemmin samana vuonna ostanut kuuden kilon käsipainot, joita nostelin. Aina samat kuviot: vipunosto sivuille, vipunosto eteen, pystypunnerrus ja hauiskääntö. Kun alako taas kynnys nousta jumppailuun mammaseurassa, painottui reenaaminen lähes poikkeuksetta kotioloihin. Pahinta oli se, kun ei tienny miten pitäisi treenata, jotta saavuttaisi tavoitteensa. Ei edes ollut tietoa siitä, miten ja mistä sitä tietoa saisi. Voiko kurjempaa tilannetta olla? 2006-2009 oli liikunnan suhteen vaihtelevaa. Enimmäkseen nostelin niitä samoja kuuden kilon puntteja. Joka päivä, lähes poikkeuksetta.

Alanya, 2009.

Dublin, 2009.

Dublin, 2009.

Vuonna 2009 assuin Helsingissä. Kävelin Kampin keskuksen Elixia-ständin ohi kerran, pari päivässä. Kiersin muuten kyseisen ständin hyvin kaukaa, seiniä pitkin lähdin kulkemaan. Samat agentti-muuvsit oli käytössä kuin aiemmin uimaharrastuksen parissa. Sitten tein mielestäni uhkarohkean teon ja liityin Elixian jäseneksi. Ajattelin, että nyt kun minulta mennee suuri summa rahhaa tililtä joka kuukausi jonkin kuntokeskuksen takia, varmasti en kitupiikkinä raaskisi olla menemättä. Vähän sama fiilis kuin että buffetissa pittää syyä kunnolla maha täyteen, kun on kerta maksettukkin. Tilaamat lehet pittää lukkee joka pikku printtiä myöten kokonaan alusta loppuun. Vessapaperia käytetään yksi kipale ykköshädässä.

Pääsiäinen 2010.

"Minun pittää liikkua! En tiedä miten aloittaa!" mietin lokakuussa. Sammaa mietin marraskuussa. En uskaltanut mennä salille. Kotona välillä itkussapäinkin nostelin niitä samoja kuuden kilon puntteja ja haaveilin muutoksesta. Joulukuussa olin itseeni jo toden teolla ärsyyntynnyt. Miksi en pystynny ottaa ihtiä niskasta kiinni? Olin päivittäin ahdistunut siitä, että maksoin salijäsenyyttä. En ollut fyysisesti yhtään tyytyväinen ihteeni. Olin lihava, epäkelpo, epäonnistunut ja laiska. Siskoista (viisin kappalein) jokainen loisti liikunnallisuudellaan ja pikkuvelikin oli kunnon muscle man. Sitten olin minä, joka veivas häppeissään piilossa punttia ja ei uskaltanut kuntosalillekaan mennä. Kuvittelin, että perheessä minut tunnettaisiin epäurheilullisena ja tietenkin sitä myötä epäonnistuneena ihmisenä. En osannut muutenkaan olla tyytyväinen siihen, että en ollut saanut liikuntaa elämäntavakseni. Viina virtasi joka viikonloppu ja arkisinkin, koska se kuului silloisen kaveripiirini ykkösharrastuksiin, ja samalla minun mutta myös juomis-asian kanssa painin vankasti. Halusin olla absolutisti, mutta minulla ei ollut voimaa irtautua baari-kuvioista.

Työmatkalla 2010.

Töissä tauolla 2010.

Tammi-, helmi- ja maaliskuu menivät ihan samalla tavalla kuin loppuvuosikin oli mennyt. Pistin silmät kiinni ku kävelin keskustan kuntosalin ohitse. Minulla oli Elixialla sellanen sopimus, että sain (=olisin saannu) pilkkahintaan käyttää muita Elixian keskuksia sinä aikana kun Elixia Salmisaari (jonne jäsenyys solmittiin) oli rakenteilla ja avvautuisi huhtikuuksi. Kun tuli huhtikuu, kuukausimaksukin nousi rapiat 65euroa. Siinä vaiheessa kitsas meikäläinen nosti päätänsä. Kitsaudestani kieli muukin elämä, esimerkiksi olisin päässy työpaikalleni Vantaalle yhellä bussilla melekee ovelle asti, mutta.. sen sijjaan menin junalla vikalle Helsingin puoleiselle asemalle ja siitä kävelin / juoksin / pyöräilin kolmisen kilometriä töihin. Satteessa ja tuiskussakkiin. "Seutulippua en maksa!" Keksin että sovin ilmaisen pt-tappaamisen Salmisaarelle, sillä siitä en ainakaan luistaisi.

Salmisaaressa.

Muistan vieläkkii sen ku matkasin Salmisaareen. Jalat vei etteenpäin, vaikka halusin vain pysähtyä. Katri ei ollu suostunnu tullee minulle henkiseksi matkatueksi niin olin kahta kauheemmassa tilassa. Soitin pikkusiskolle ja alloin parkua. "En uskalla mennä sinne! En halluu!" Olin puolvälissä matkaa kääntymässä takas kottiinkin, mutta sisko suostutteli rohkaistummaan. Itkin lohuttomasti koko matkan, kuivasin kyyneleet etteisessä ja purin huultani kun kynnyksen yli astahdin. Trainerin kanssa tehtiin minulle suunnitelma ja ohjelma ja voin kertoo että se autto paljon. Suosittelen tapaamaan trainerin, varsinkin jos on salin kautta mahollissuus sellasseen yhteen ilmaiskertaan. Monilla kuntokeskuksilla kun tuntuu olevan moinen tarjolla. Katri oli etukätteen sanonnu, ettei halluu minun muuttavan kuntosalille. "2-3 kertaa riittää!"

Kesä 2010.


Repääsin Katrinkin sitten treenimaailmaan. Maksoin hänen jäsenyytensä, ostin salivaatteet ja painostin mukkaan. Aikamoista tahtojen taistoa se ussein tuppasi olemaan. Monesti riitelyllä lähimme, mutta pääasia oli että lähimme. Koska meitä oli kaksi, ei ryhmäliikuntatunneillekkaan ollu ennää niin iso kynnys mennä. Pimahin ihan hulluksi koko ihiminen sitten. Muistan että kävin kaikki zumbat, total combatit (LesMillsin BODYCOMBATin matkijatunti), powerit ("BODYPUMP") ja tanssitunnit läpi ikionnellisena. Kesällä näkykin jo muutos kehossani kun alloin jäntevöityä.

Syksy 2010 and back in Kuopio.

Muutettiin syksyllä 2010 Kuopioon takas ja siellä vasta riemu repes: ENEMMÄN TREENIKAVEREITA. Siskoja pari samalla salilla oli jo iso juttu. Varsinkin pikkusiskon läsnäolo oli iso plussa. Tein kaikkee, koko ajan, tunsin huonoa omatuntoa välipäivistä, kuljin etteenpäin ku juna. Alkoholiturvotus läksi kokonaan kun onnistuin vihdoin absolutisti-muutokseni kanssa. Tavattiin pikkusiskon kanssa pittää "supersunnuntaita" eli oltiin kuntosalilla tuntikausia: sykespinning, bodypump ja bodybalance. Taukoo en halunnu. Liikkumista vaan ja vaan. Jos olin kippee, itkin kotona ja kaipuu salille raastoi. Pikku köhässä sitten jo uskaltauduin takasin balancen kautta. Jotenkin huijasin itseäni että balance olisi tarpeeksi kevyttä, jotta sitä voisi pikku flunssassakkiin harrastella. Sentään sen verran ymmärsin, että en suurilta osin reenannu lainkaan sairastuttuani.

Amsterdam 2011.

Vuosi 2011 oli ihan samankaltane. Eniten harrastin aerobista liikuntaa: combattia, juoksemista, spinningiä ja pyöräilyä. Olin syyslukukauden opiskelijavaihdossa Hollannin Amsterdamissa ja Utrechtissa, niin ku monet varmaan tietääkin, enkä tehnyt kouluaika ulukopuolella juurikaan muuta kun pörräsin saleilla. Kyllä. Kahdella. Olin kahden kuntosalin jäsen.. Oli ainakin varraa valita.

Pridet 2011.

2012 valmistuin koulustani ja alotin uuven uran liikuntaneuvojaopintojen parissa. Syksyllä alloin oikkeesti havahtua siihen miten paljon liikunkaan. Jo koulunkin mukanatuomien liikkumisien takia oli pakko karsia omia harrastuksia pois. Spinning 3-4 kertaa viikossa väheni ensin kerta viikkoon ja sitten loppu kokonaan. Oli oikeesti Luojan lykky että muutin asumaan keskelle korpee, jossa vappaa-ajalla on tarjolla vaan hikinen, pieni kuntosali. Hyvällä tuurilla pääsin omalle kuntokeskukselleni jonkun kyyvissä, mutta muuten ei ollu sinne 20km päähän juurkaan mittään pääsyä. Sitten ku sinne pääsi niin oli pohdittava tarkkaan mitä ehtisi tehhä. Monesti koulupäivän päätteeksi olinkin jo niin väsynyt kaikesta liikkumisesta, että saatoin jopa vaan jäähä huoneeseeni ja vilkuttaa kyydille: "Heippa, en tuukkaan mukkaan." Ennen ei olis tullu kuuloonkaan, että jäisin laakereillani leppäilemmään, jos ois mahollissuus liikkua.



Koulun salista tuli lukuvuoden 2012-2013 aikana erittäin tärkeä paikka minulle. Imin Internetin maailmasta tietoa ihteeni, varsinkin YouTubesta, luin monipuolisesti artikkeleita reenaamisesta ja pysähyin oikeesti ymmärtämmään, että liikun aivan liikaa. Ilman eristäytymistä "muusta maailmasta" en olisi varmaan kyennyt tähän valaistumiseen. Minua oli siihen mennessä vaan vituttanut ihimiset, jotka kehtas tulla sanomaan minulle, että minun pittäis rauhottua. Kuopion salilla lempiohjaajanikin kerran tokaisi: "Sinun pitäisi harrastaa enemmän käpyjenpotkimislenkkejä."


Olen vuoden päivät nyt keskittynny enemmän salireenaamisseen ja vähentänny kaikkee muuta. Salin lisäksi käyn mahollisuuksien mukkaan combatissa ja juoksen. Harvemmin kuitenkin. Nyt olen merkannut kalenterriinkin asti ylös kuuden viikon reeniputken ja sen perrään kaksi rauhallisempaa viikkoa. Kulutan itseni loppuun jos salireenin päälle vetäsen spinningit ja muut niin kuin ennen tein. Tätä myötä ei muuten toivottuja tuloksia salin puolellakkaan näy..



Iliman appuu en olis tässä pisteessä. Kaikki tarvitsee jossain vaiheessa apua, eikä pittäis olla niin häppeen asia kysyäkkään sitä. Vihdoin, 26-vuotiaana, tuntuu että oon siinä missä oon halunnu koko ikäni olla. Liikun säännöllisesti ja pyrin tekemään reenaamiseni fiksusti, nautin välipäivistä, syön paljon ja terveellisesti (tosin terveellinen syöminen ei ole koskaan ollut minulle vaikeaa.. mutta erona on se, etten tunne huonoa omatuntoa syömisistäni, en edes satunnaisesta jäätelöstä), olen absolutisti ja pystyn olemaan elämässäni täysillä kiinni. Oon maailman onnellisin siitä, jos inspiroin jotakuta muutokseen. Oon tarjoutunnu avuksi tekkee saliohjelmaa ja ollu monen virtuaalinen pt-tuki. Sillä mikäs sen kivempaa kun tätä onnea muillekin ammentaa!


Tärkeimmät neuvoni teille hyvät ystävät on syödä säännöllisesti ja hyvin. Ei siis mittään turhia dieettejä ja kalorien kyttäämistä. Parasta on että oppii tuntemaan terveelliset ruoka-aineet ja ossaa itte ruokansa kokata. Muutenkin on hyvä jättää viskit ja kaljat kaupan hyllyille ja valita rappuset sen mukavan, lämpösen hissin sijjaan. Liikunnan kannattaa olla monipuolista, sillä saman reenin rynkytys alkaa pian käyvvä sekä aivoon että kroppaan. Liika on aina liikaa ja palautus on yhtä tärkeetä kun reenikin. On vaan ite pakko ymmärtää se, että ahaa, lepopäivä ei tarkotakkaan että olisit laiska. Fiksusti reenaava ihiminen ossaa vaalia lepopäiviään. Kippeenä ei saa koskaan urheilla ja liian nopiaan sairauvven jäläkeenkään ei kuulu salille palata. Kehhoo pittää oppia kuuntelemmaan. Kyllä sen oppii tunnistammaan onko väsymyys laiskuusväsymystä vai kropan uupumustillaa.

Ei kun oikkeen antosia liikunta- ja lepohetkiä kaikille!

7 kommenttia:

  1. Jes :) Ihanaa että asiat on nyt noin! <3

    VastaaPoista
  2. oho vihdoinki oot oppinu jotai ihanaa <3

    VastaaPoista
  3. Jee sissi <3 Hyvä postaus!
    ...salainen agentti :D

    VastaaPoista
  4. Mahtava tarina! Tunnistan samaa ehdottomuutta ajoittain itsessäni, lepopäivät aiheuttaa huonon omantunnon ja näin. Koskas sua saa virallisesti pyytää PT:ks ;) Nyt on justii fitfarmin ohjelma menossa mut arvostaisin kaikkein eniten kun saisin liikunta- ja etenki ruokaneuvoja toiselta vegaanilta!

    VastaaPoista
  5. Olipa kivaa lukea tarinasi!

    Olemme sun kanssa törmänneet keskustelupalstoilla aikaisemmin, ja jännä nähdä että säkin olet päätynyt liikunta-alalle.

    Työskentelen kokopäiväisenä Personal Trainerina ja tarinasi on kyllä tosi tuttu monellakin tapaa.

    VastaaPoista
  6. Esme, hyvä postaus. Olipa kiva lukea, että treeniin ja syömiseen on tullut järkeä. Itselleen pitääkin olla lempeä'

    VastaaPoista