tiistai 27. elokuuta 2013

Poika nimeltä Päivi, transgender nimeltä Esmeray




 
Suurimmalle osalle ihmisistä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistö ei ole järin tuttu asia ja täten heidän on vaikeaa esimerkiksi käyttää asianmukaisia termejä. Ymmärryksen puutteesta kielii myös se, että transgender-ihmisiä katsotaan alta kulmien. Yleisenä oikeutettuna käytänteenä pidetään sitä, että juuri tavatulta lesbolta saa kysellä tämän sänkykokemuksista. Ihmiset tykkäävät lokeroida asioita, jotta käsittäisivät asiat paremmin. Itse olen aina ollut lokeroinnin ylin ystävä ja ihmetellyt sitä miksi monia "lokeroon joutuminen" ahdistaa. Koen, että esimerkiksi monet "en lokeroi itseäni" -lesbot ovat niitä, jotka eivät vain uskalla seksuaalivähemmistöyhteisössä kertoa pitävänsä myös miehistä. Näin ei tietenkään aina ole.. Jotkut eivät vain tykkää lokeroista ja that's it. Olen vuosia identifioitunut lesboksi, mutta lesbous-perustukseen rakennettu taloni on alkanut horjua. Jos koen sukupuoleltani olevani "en mitään" taikka ajoittain sekä nainen että mies, kuinka voin käyttää itsestäni termiä lesbo, joka tarkoittaa nimenomaan naispuolista naisista kiinnostuvaa henkilöä?

Mitä sukupuolinen suuntautuminen sitten tarkoittaa? Selvennän termejä heti aluksi. On olemassa termi transgender, jota voidaan pitää monta termiä sisältävänä sateenvarjona, kattona (ks. alla oleva kuva). Siihen kuuluu muunmuassa mtf- (male to female) ja ftm-henkilöt (female to male) ja intersukupuoliset. "Naisesta mieheksi" ja "miehestä naiseksi" -henkilöt useasti tuntevat tarvetta korjata sukupuolensa oikeaan sukupuoleen. He eivät tunne kuuluvansa kehoon, johon ovat syntyneet. Tässä vaiheessa muistutan (tai opetan), että transseksuaali on vanhanaikainen ja kelpaamaton nimitys transsukupuoliselle ihmiselle. Trans tarkoittaa ylittämistä tai toispuoleista, eikä transsukupuolisuudella ole suoraa yhteyttä seksuaalisuuteen. Loukkaavaa on myös puhua sukupuolenvaihdoksesta, koska transsukupuoliselle henkilölle kyse on nimenomaan korjaamisesta.  Intersukupuolisuus tarkoittaa tilaa, jossa ihmisellä on sekä tytön että pojan kehollisuutta. Etuliite inter tarkoittaa keskellä. Kaikissa kulttuureissa on kautta aikain syntynyt lapsia, joiden sukupuolta on vaikea määritellä. Tällöin yksilön fyysiset sukupuolta määrittelevät ominaisuudet eivät ole yksiselitteisesti vain naisen tai miehen.




Sukupuoli määritellään yhteiskunnassamme fyysisyyteen perustaen. Käytännössä siis jos sinulla on pippeli, olet poika. Jos sinulla on pimppi etkä tunne itseäsi tytöksi, olet silti tyttö aina ja ikuisesti (paitsi tietenkin jos teet korjausleikkauksen ja päätät rakennuttaa itsellesi sen pippelin). 

2006 vuoden punkkipeipe.

Pienestä pitäen olen tuntenut ahdistusta siitä, että minut luetaan tyttöjen joukkoon. Halusin irtautua joukosta, enkä suostunut pukemaan mekkoa juhliin. Äidin kanssa olikin väännöt juhlia ennen siitä saanko pistää farkut vai onko päälle vedettävä kummitädin tekemä mekko. Tyttöjen joukosta aloin irroittautua paremmin alkuvuonna 2006 kun aloin sitoa rintoja eli bindata. Kävin ostamassa apteekista tukisiteen, jonka sidoin tiukasti rintojen ympärille ennen kuin muitten ihmisten ilmoille menin. Side vaikeutti hengittämistä ja sen kanssa oli myös kurja yrittää urheilla. En pystynyt sietämään sitä, jos rintani kohouma näkyi. Onnekseni minulla oli (ja on) niin pieni etuvarustus, että minun onnistui täydellisesti sitomaan kohouma piiloon. Päivän myötä side usein liikkui ja jouduin sen asentoa korjailemaan. Raastavaa. Aloin seurustella henkilön kanssa, joka ei ollut tyytyväinen fyysiseen sukupuoleensa. Kuukauden seurustelun jälkeen erosimme hetkeksi siitä syystä, että hän ei tuntenut seurustelevansa naisen kanssa kun minun kanssa oli. Hän toivoi itselleen "naisellista naista", henkilöä joka pukeutui hameisiin ja korkokenkiin ja meikkasi. Tällainen henkilö olisikin korostanut tyttöystäväni maskuliinisuutta. Palasimme viikon kuluttua yhteen, mutta erosimme seitsemisen kuukautta myöhemmin uudelleen, sillä tyttöystäväni oli päättänyt aloittaa sukupuolenkorjaus-prosessin. En tuntenut pystyväni jatkamaan suhdetta henkilöön, joka olisi mies. Hänestä tuli ystäväni ja hänen myötään tutustuin bindauspaitaan. Paita oli helppo pistää t-paidan alle eikä sen kanssa hengittäminen ollut vaikeaa lainkaan. Hankin vielä pari muuta paitaa Hong Kongista asti helpottamaan arkeani. Edelleen urheileminen ja varsinkin ulkomaitten helteissä oleminen tökki. Sitä hien määrää paidan alla kuumalla ilmalla!


Käytin ainoastaan boksereita, pukeuduin väljiin farkkuihin ja paitoihin, joitten alla oli helppo pitää bindauspaitaa. Saatoin jopa kävellä ja elehtiä hieman korostetun "poikamaisesti" (lainausmerkit johtuvat siitä ettei oikeastaan ole poikamaista.. viittaan tällä yhteiskunnan odotukseen poikamaisuudesta) ja tunsin mielihyvää siitä kun ihmiset selkäni takana kummastelivat kumpi olen. Kerran Turkissa piippasin metallinpaljastimessa ja minua tarkastamaan tulleet kaksi työntekijää naureskelivat keskenään sitä että "onkohan tuo tyttö vai poika". Heidän avoin juttelu asiasta sai sappeni kiehumaan, mutta toki olin hyvilläni siitä että synnytin heissä tuollaisen kysymyksen. Uteliaille tiedoksi, napautin heille turkiksi jotakin tosi nasevaa ja sain heidät noloiksi! Löysin itsestäni transvestiitin (henkilö, joka tykkää pukeutua vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin.. ja tälläkään ei ole tekemistä seksuaalisen suuntautumisen kanssa): pukeuduin juhlissa naiseksi ja mielestäni se oli tosi hauskaa. Vieläkin sitä tykkään tehdä, mutta pidän huolen siitä, että ihmiset tietävät sen olevan pilaa. Tämä harmittaa, koska haluaisin olla mahdollisimman avoin ja uskalias ja sulkea muitten mielipiteet tietoisuuteni ulkopuolelle.

Pelleilyhetki tänä kesänä.


Kesällä 2009 koin oikean murroksen elämässäni. Heitin kaapin perukoille farkut ja t-paidat, jotka olivat löysiä ja saivat minut tuntemaan itseni roikkuvuutensa vuoksi lihavaksi. Ostin läjän pillifarkkuja ja "tavallisia" alushousuja. Ymmärsin, että pukeutumiseni tai mikään muukaan elehtiminen ei määritä sukupuoltani. Bindauspaidan käyttäminenkin loppui siinä hetkessä kun ostin itselleni urheiluliivit. Niitten kanssa voi elää ja varsinkin urheilla. Vielä on toki totuttelemista.. Vaaleanpunaista olen tohtinut käyttää vasta hetken enkä edelleenkään pukeudu mekkoon tai hameeseen muuten kuin pelleilyn vuoksi. Joku kysyi minulta vastikään enkö ole koskaan harkinnut hormonihoitoa. Olen loppujenlopuksi tyytyväinen kehooni, enkä halua itseeni mitään muutoksia. En halua ylimääräisiä karvoja ja en halua äänialaani minkäänlaisia muutoksia.


Koen siis olevani transgender. Olen itseäni lainaillen "vähän poika, ehkä vähän tyttö, mutta samalla en kumpaakaan". Myöskin olen alkanut tuntea lesbo-termin vieraana, sillä se termi määrittäisi minut nimenomaan tytöksi. Heteroksikaan en sovi, joten olen queer. Queer on englantia ja tarkoittaa alunperin omituista, kummallista tai huonovointista. Sanaa käytettiin homoseksuaalien haukkumasanana, mutta se päätyikin seksuaali- ja sukupuolivähemmistön käyttämäksi termiksi. Nykyään termillä viitataan henkilöihin, jotka eivät määritä sukupuoltaan ja/tai seksuaalisuuttaan. Äidilleni olen "lapsi" (mutta jos hän kutsuu minua tyttärekseen, hän kutsuu minua samalla myös pojakseen), sisaruksilleni olen ensisijaisesti juurikin "sisarus", mutta samalla sisko ja veli. Entisen tyttöystäväni, nykyisen perheenisän, on vaikea ymmärtää minua. Hän mielellään tytöttelisi minua, sillä ei käsitä "välivaihetta", jossa (hänen mielestään) vellon. Kaikki transsukupuolisetkaan eivät siis yksiselitteisesti ymmärrä muita transgender-henkilöitä.


Liikunta-alalla kaikki perustuu sukupuolten jaotteluun. "Tytöt ovat kilttejä ja tanssivat salsaa samalla kuin villit ja eloisat pojat pelaavat jalkapalloa kentällä", vähän kärjistäen. Koulussa minua tytötellään melkein päivittäin, vaikkakin vähenevissä määrin. Tanssikurssilla yhteiskunnan hyväksymiä sukupuolisia piirteitä täytyi opettajan mukaan korostaa, joten tunsin kuuluvani poikien joukkoon. Onnekseni kukaan ei siitä minulle ilkeillyt ja perinteisiin luottava opettajakin antoi minun rauhassa tanssia poikana jopa kevätjuhlassa. Yleisurheilu-kurssi sai minut välillä lapsenomaisilla alkulämmittelyleikeillään melkein itkemään kun opettaja jatkuvasti jaotteli tytöt ja pojat ja ohjeisti leikkejä "tytöt hyppii, pojat kyykkää" -tyyliin. Välillä jäin tyhmänä seisomaan tumput suorina kysymysmerkin muotoisena, välillä menin poikien mukana. Tunsin (ja tunnen yhäkin) oloni perusheterotyttöpoika-koulussa outolinnuksi, sillä olen niin monella tapaa muusta massasta poikkeava seksuaalisuuten ja sukupuolisen suuntautumisen, absolutismin ja veganismin vuoksi. Muunmuassa. Lähimmille luokkakavereilleni olen (heitä lainaten) yksisarvinen. Silloin tällöin korjaan opettajia kun he tytöttelevät minua. He eivät koskaan lopeta sitä ainakaan silloin, jos olen vain hiljaa. Samalla tapaa korjaan sitä kun nimeni lausutaan väärin. Luultavasti kaikki lukijanikin (paitsi perhe) ääntävät nimeni Esmeray tavalla Esmerei. Nyt kaikille tiedoksi, se lausutaan ESMERAI. Kaikella rakkaudella!




Jos haluat kategorisoida itsesi, tee se. Älä kategorisoi minua tai ketään muutakaan suoraan fyysisen sukupuolen pohjalta. Kunnioita muiden tuntemuksia niin he kunnioittavat sinun. Jos sinulla on mielenkiintoa avartaa maailmaasi, tutustu Setan Transtukipiste-sivustoa. Kiinnostuneille tiedoksi: siellä on esittely myös viittomakielellä à la Esmeray. Suosittelen myös opinnäytetyössänikin käyttämääni Tiia Aarnipuun kirjaa Trans- sukupuolen muunnelmia. Jos haluat joitakin selvennyksiä, kysy minulta rohkeasti. Kiitos mielenkiinnosta!

lauantai 10. elokuuta 2013

my story: ahdistuneesta syömishäiriöisestä salitreenaajaksi


Pikkusiskoni patisti minnuu kirjottammaan oman liikuntatarinani: missä olin, missä olen ja mihin olen menossa. Mikäpä jottei! Olenkin tässä viime aikoina läiskinny vaan kuvia, jotta nyt voisi puolestaan olla tekstiä enempi. Koska olen (yleisesti ottaen) loogisen ajattelun ihminen, ja sen lisäksi kronologiaan mieltynyt, voisin hypätä tästä hetkestä kymmenen vuotta taaksepäin. Syömishäiriöni on säädellyt elämääni jo armon vuodesta 2000 (abouttirallaa), mutta yritän olla paneutumatta siihen tässä kirjoituksessani. Joitain mainintoja siihen suuntaan saattaa luonnollisestikin tulla.

16-vuotiaana.
17.

Vuonna 2003 olin 16-vuotias ja aloittamassa lukiossa toista vuottani. Olin epävarma itsestäni, niin kuin ikkääni kuuluikin. Epävarmuutta toi perus-kriisen lisäksi utuisuus seksuaalisessa suuntautumisessani. Halusin liikkua, mutta en uskonut itseeni. Kaverin kanssa kokkeiltiin cheerleading-treenejä. Siellä sujui hyvin, mutta takas en ennää uudestaan uskaltautunut. Haaveilin aikuisbaletti-tunneista. En mennyt. Halusin pelata jalkapalloa, edes harrastelijaporukassa. Ei. Kävin uimahallin salilla kerran kaverini kanssa. Häpesin rumia ja huonoja vaatteitani, en ymmärtänyt laitteista mitään ja ällötti. Melkeen ainoa hyväksymäni liikuntamuoto tuolloin oli uiminen, jota pystyin onneksi tekemään vedessä, piilossa muitten katseilta. Pahinta oli kävelymatka saunasta altaaseen, mutta taitavampi pystyi sen matkan luikkimaan kuin salainen agentti. Uimisessakin suoritin korvat naksuen: viimeksi uin 3500 metriä, nyt täytyy uida ainakin 4000.

2006.


Vuonna 2006 alotin opinnot ammattikorkeakoulussa ja ostin jumppakortin. Inhoan sannaa "jumppa", mutta tässä tilanteessa kyse oli tosiaan jumpasta. Päätin viimein saaha uppeen kropan ja jumppasin. Uppee kroppa tarkoitti minulle edelleen langanlaihuutta. Kävin tanssimassa ja tekemässä mammojen kanssa sivu-viereen-askeleita. Sen lisäksi olin aiemmin samana vuonna ostanut kuuden kilon käsipainot, joita nostelin. Aina samat kuviot: vipunosto sivuille, vipunosto eteen, pystypunnerrus ja hauiskääntö. Kun alako taas kynnys nousta jumppailuun mammaseurassa, painottui reenaaminen lähes poikkeuksetta kotioloihin. Pahinta oli se, kun ei tienny miten pitäisi treenata, jotta saavuttaisi tavoitteensa. Ei edes ollut tietoa siitä, miten ja mistä sitä tietoa saisi. Voiko kurjempaa tilannetta olla? 2006-2009 oli liikunnan suhteen vaihtelevaa. Enimmäkseen nostelin niitä samoja kuuden kilon puntteja. Joka päivä, lähes poikkeuksetta.

Alanya, 2009.

Dublin, 2009.

Dublin, 2009.

Vuonna 2009 assuin Helsingissä. Kävelin Kampin keskuksen Elixia-ständin ohi kerran, pari päivässä. Kiersin muuten kyseisen ständin hyvin kaukaa, seiniä pitkin lähdin kulkemaan. Samat agentti-muuvsit oli käytössä kuin aiemmin uimaharrastuksen parissa. Sitten tein mielestäni uhkarohkean teon ja liityin Elixian jäseneksi. Ajattelin, että nyt kun minulta mennee suuri summa rahhaa tililtä joka kuukausi jonkin kuntokeskuksen takia, varmasti en kitupiikkinä raaskisi olla menemättä. Vähän sama fiilis kuin että buffetissa pittää syyä kunnolla maha täyteen, kun on kerta maksettukkin. Tilaamat lehet pittää lukkee joka pikku printtiä myöten kokonaan alusta loppuun. Vessapaperia käytetään yksi kipale ykköshädässä.

Pääsiäinen 2010.

"Minun pittää liikkua! En tiedä miten aloittaa!" mietin lokakuussa. Sammaa mietin marraskuussa. En uskaltanut mennä salille. Kotona välillä itkussapäinkin nostelin niitä samoja kuuden kilon puntteja ja haaveilin muutoksesta. Joulukuussa olin itseeni jo toden teolla ärsyyntynnyt. Miksi en pystynny ottaa ihtiä niskasta kiinni? Olin päivittäin ahdistunut siitä, että maksoin salijäsenyyttä. En ollut fyysisesti yhtään tyytyväinen ihteeni. Olin lihava, epäkelpo, epäonnistunut ja laiska. Siskoista (viisin kappalein) jokainen loisti liikunnallisuudellaan ja pikkuvelikin oli kunnon muscle man. Sitten olin minä, joka veivas häppeissään piilossa punttia ja ei uskaltanut kuntosalillekaan mennä. Kuvittelin, että perheessä minut tunnettaisiin epäurheilullisena ja tietenkin sitä myötä epäonnistuneena ihmisenä. En osannut muutenkaan olla tyytyväinen siihen, että en ollut saanut liikuntaa elämäntavakseni. Viina virtasi joka viikonloppu ja arkisinkin, koska se kuului silloisen kaveripiirini ykkösharrastuksiin, ja samalla minun mutta myös juomis-asian kanssa painin vankasti. Halusin olla absolutisti, mutta minulla ei ollut voimaa irtautua baari-kuvioista.

Työmatkalla 2010.

Töissä tauolla 2010.

Tammi-, helmi- ja maaliskuu menivät ihan samalla tavalla kuin loppuvuosikin oli mennyt. Pistin silmät kiinni ku kävelin keskustan kuntosalin ohitse. Minulla oli Elixialla sellanen sopimus, että sain (=olisin saannu) pilkkahintaan käyttää muita Elixian keskuksia sinä aikana kun Elixia Salmisaari (jonne jäsenyys solmittiin) oli rakenteilla ja avvautuisi huhtikuuksi. Kun tuli huhtikuu, kuukausimaksukin nousi rapiat 65euroa. Siinä vaiheessa kitsas meikäläinen nosti päätänsä. Kitsaudestani kieli muukin elämä, esimerkiksi olisin päässy työpaikalleni Vantaalle yhellä bussilla melekee ovelle asti, mutta.. sen sijjaan menin junalla vikalle Helsingin puoleiselle asemalle ja siitä kävelin / juoksin / pyöräilin kolmisen kilometriä töihin. Satteessa ja tuiskussakkiin. "Seutulippua en maksa!" Keksin että sovin ilmaisen pt-tappaamisen Salmisaarelle, sillä siitä en ainakaan luistaisi.

Salmisaaressa.

Muistan vieläkkii sen ku matkasin Salmisaareen. Jalat vei etteenpäin, vaikka halusin vain pysähtyä. Katri ei ollu suostunnu tullee minulle henkiseksi matkatueksi niin olin kahta kauheemmassa tilassa. Soitin pikkusiskolle ja alloin parkua. "En uskalla mennä sinne! En halluu!" Olin puolvälissä matkaa kääntymässä takas kottiinkin, mutta sisko suostutteli rohkaistummaan. Itkin lohuttomasti koko matkan, kuivasin kyyneleet etteisessä ja purin huultani kun kynnyksen yli astahdin. Trainerin kanssa tehtiin minulle suunnitelma ja ohjelma ja voin kertoo että se autto paljon. Suosittelen tapaamaan trainerin, varsinkin jos on salin kautta mahollissuus sellasseen yhteen ilmaiskertaan. Monilla kuntokeskuksilla kun tuntuu olevan moinen tarjolla. Katri oli etukätteen sanonnu, ettei halluu minun muuttavan kuntosalille. "2-3 kertaa riittää!"

Kesä 2010.


Repääsin Katrinkin sitten treenimaailmaan. Maksoin hänen jäsenyytensä, ostin salivaatteet ja painostin mukkaan. Aikamoista tahtojen taistoa se ussein tuppasi olemaan. Monesti riitelyllä lähimme, mutta pääasia oli että lähimme. Koska meitä oli kaksi, ei ryhmäliikuntatunneillekkaan ollu ennää niin iso kynnys mennä. Pimahin ihan hulluksi koko ihiminen sitten. Muistan että kävin kaikki zumbat, total combatit (LesMillsin BODYCOMBATin matkijatunti), powerit ("BODYPUMP") ja tanssitunnit läpi ikionnellisena. Kesällä näkykin jo muutos kehossani kun alloin jäntevöityä.

Syksy 2010 and back in Kuopio.

Muutettiin syksyllä 2010 Kuopioon takas ja siellä vasta riemu repes: ENEMMÄN TREENIKAVEREITA. Siskoja pari samalla salilla oli jo iso juttu. Varsinkin pikkusiskon läsnäolo oli iso plussa. Tein kaikkee, koko ajan, tunsin huonoa omatuntoa välipäivistä, kuljin etteenpäin ku juna. Alkoholiturvotus läksi kokonaan kun onnistuin vihdoin absolutisti-muutokseni kanssa. Tavattiin pikkusiskon kanssa pittää "supersunnuntaita" eli oltiin kuntosalilla tuntikausia: sykespinning, bodypump ja bodybalance. Taukoo en halunnu. Liikkumista vaan ja vaan. Jos olin kippee, itkin kotona ja kaipuu salille raastoi. Pikku köhässä sitten jo uskaltauduin takasin balancen kautta. Jotenkin huijasin itseäni että balance olisi tarpeeksi kevyttä, jotta sitä voisi pikku flunssassakkiin harrastella. Sentään sen verran ymmärsin, että en suurilta osin reenannu lainkaan sairastuttuani.

Amsterdam 2011.

Vuosi 2011 oli ihan samankaltane. Eniten harrastin aerobista liikuntaa: combattia, juoksemista, spinningiä ja pyöräilyä. Olin syyslukukauden opiskelijavaihdossa Hollannin Amsterdamissa ja Utrechtissa, niin ku monet varmaan tietääkin, enkä tehnyt kouluaika ulukopuolella juurikaan muuta kun pörräsin saleilla. Kyllä. Kahdella. Olin kahden kuntosalin jäsen.. Oli ainakin varraa valita.

Pridet 2011.

2012 valmistuin koulustani ja alotin uuven uran liikuntaneuvojaopintojen parissa. Syksyllä alloin oikkeesti havahtua siihen miten paljon liikunkaan. Jo koulunkin mukanatuomien liikkumisien takia oli pakko karsia omia harrastuksia pois. Spinning 3-4 kertaa viikossa väheni ensin kerta viikkoon ja sitten loppu kokonaan. Oli oikeesti Luojan lykky että muutin asumaan keskelle korpee, jossa vappaa-ajalla on tarjolla vaan hikinen, pieni kuntosali. Hyvällä tuurilla pääsin omalle kuntokeskukselleni jonkun kyyvissä, mutta muuten ei ollu sinne 20km päähän juurkaan mittään pääsyä. Sitten ku sinne pääsi niin oli pohdittava tarkkaan mitä ehtisi tehhä. Monesti koulupäivän päätteeksi olinkin jo niin väsynyt kaikesta liikkumisesta, että saatoin jopa vaan jäähä huoneeseeni ja vilkuttaa kyydille: "Heippa, en tuukkaan mukkaan." Ennen ei olis tullu kuuloonkaan, että jäisin laakereillani leppäilemmään, jos ois mahollissuus liikkua.



Koulun salista tuli lukuvuoden 2012-2013 aikana erittäin tärkeä paikka minulle. Imin Internetin maailmasta tietoa ihteeni, varsinkin YouTubesta, luin monipuolisesti artikkeleita reenaamisesta ja pysähyin oikeesti ymmärtämmään, että liikun aivan liikaa. Ilman eristäytymistä "muusta maailmasta" en olisi varmaan kyennyt tähän valaistumiseen. Minua oli siihen mennessä vaan vituttanut ihimiset, jotka kehtas tulla sanomaan minulle, että minun pittäis rauhottua. Kuopion salilla lempiohjaajanikin kerran tokaisi: "Sinun pitäisi harrastaa enemmän käpyjenpotkimislenkkejä."


Olen vuoden päivät nyt keskittynny enemmän salireenaamisseen ja vähentänny kaikkee muuta. Salin lisäksi käyn mahollisuuksien mukkaan combatissa ja juoksen. Harvemmin kuitenkin. Nyt olen merkannut kalenterriinkin asti ylös kuuden viikon reeniputken ja sen perrään kaksi rauhallisempaa viikkoa. Kulutan itseni loppuun jos salireenin päälle vetäsen spinningit ja muut niin kuin ennen tein. Tätä myötä ei muuten toivottuja tuloksia salin puolellakkaan näy..



Iliman appuu en olis tässä pisteessä. Kaikki tarvitsee jossain vaiheessa apua, eikä pittäis olla niin häppeen asia kysyäkkään sitä. Vihdoin, 26-vuotiaana, tuntuu että oon siinä missä oon halunnu koko ikäni olla. Liikun säännöllisesti ja pyrin tekemään reenaamiseni fiksusti, nautin välipäivistä, syön paljon ja terveellisesti (tosin terveellinen syöminen ei ole koskaan ollut minulle vaikeaa.. mutta erona on se, etten tunne huonoa omatuntoa syömisistäni, en edes satunnaisesta jäätelöstä), olen absolutisti ja pystyn olemaan elämässäni täysillä kiinni. Oon maailman onnellisin siitä, jos inspiroin jotakuta muutokseen. Oon tarjoutunnu avuksi tekkee saliohjelmaa ja ollu monen virtuaalinen pt-tuki. Sillä mikäs sen kivempaa kun tätä onnea muillekin ammentaa!


Tärkeimmät neuvoni teille hyvät ystävät on syödä säännöllisesti ja hyvin. Ei siis mittään turhia dieettejä ja kalorien kyttäämistä. Parasta on että oppii tuntemaan terveelliset ruoka-aineet ja ossaa itte ruokansa kokata. Muutenkin on hyvä jättää viskit ja kaljat kaupan hyllyille ja valita rappuset sen mukavan, lämpösen hissin sijjaan. Liikunnan kannattaa olla monipuolista, sillä saman reenin rynkytys alkaa pian käyvvä sekä aivoon että kroppaan. Liika on aina liikaa ja palautus on yhtä tärkeetä kun reenikin. On vaan ite pakko ymmärtää se, että ahaa, lepopäivä ei tarkotakkaan että olisit laiska. Fiksusti reenaava ihiminen ossaa vaalia lepopäiviään. Kippeenä ei saa koskaan urheilla ja liian nopiaan sairauvven jäläkeenkään ei kuulu salille palata. Kehhoo pittää oppia kuuntelemmaan. Kyllä sen oppii tunnistammaan onko väsymyys laiskuusväsymystä vai kropan uupumustillaa.

Ei kun oikkeen antosia liikunta- ja lepohetkiä kaikille!